Keskeytämme normaalin kaupunkikeskeisen blogisisällön akuutein uutisin: täällä Kambodzan Siem Reapissa naapuritalossa on joku kuollut. Molemmat tämän lauseen tulkinnat ovat oikein. Vainaja makasi eilen illalla valkoisen lakanan alla viereisen talon lattialla ja hänen päänsä taakse oli kasattu värikäs kaunis alttari. Lattialla vieressään istui kaksi tyttöä katsomassa telkkaria. Ehkäpä menossa oli edesmenneen lempisarja tai aikaa piti vain saada kulumaan. Tänään Joonaksen hakiessa tuoretta leipää aamupalaksi ja viedessä pyykit pesulaan talon ulkopuolella oli tuk tukin täydeltä munkkeja, talon sisällä lattialla oli paljon ruokaa ja lakanan alla levännyt oli siirretty pois näkösältä. Talon luona oli paljon ihmisiä. Noinkohan munkit olivat paikalla siivittämässä lakanan alle joutuneen viimeistä matkaa? Tällaisen hetken kuvaaminen ei ole soveliasta ilman lupaa, mutta kuolema on läsnä Kambodzassa muuallakin.
 |
| Siem Reapissa temppelillä oli esillä nähtävästi ensimmäisen Buddhan, Gautaman tarinaa. |
Kambodzaa ja sen kansalaisia ei voisi syyttää, jos se olisi jäänyt surun ja kuoleman kieliin. Sen verran surullinen on maan lähihistoria. Diktaattori Pol Potin vallan alaisuudessa kuoli jopa 1-3 miljoonaa kambodzalaista, mukaan lukien sekä järjettömästi murhatut, että esimerkiksi huonon hallinnon alla nälkään kuolleet. Se on käsittämätön luku, etenkin kun koko väestö maassa oli noina vuosina noin 8 miljoonaa, eikä tarina vuosista 1975-1979 parane yksityiskohtiin paneutuessa. Moni matkailija suorastaan ihmettelee kambodzalaisten iloisia hymyjä ja ystävällisyyttä. Usea reissaaja ihastuu maahan ja sen ihmisiin niin, että muutaman päivän reissu venyy vuosiin. Kun ottaa vielä huomioon, että Kambodzan menneisyyden surut eivät rajoitu pelkästään punakhmerien tekoihin, vaan täällä on eletty Vietnamin sotaa, sittemmin Vietnamin vallan alla, moni elää vielä melko köyhissä oloissa ja että punakhmerien valtakoneiston jäänteitä on edelleen vallankahvassa, voi vain ihmetellä, kuinka ihmeessä kukaan pääsee sellaisesta yli? Kuinka heiltä irtoaa aito hymy? Kambodza ja etenkin sen ihmiset voisi olla meille kaikille opetus siitä, kuinka päästä yli vaikeuksista ja kuinka ilo, hymy ja onnellinen elämä eivät vaadi täydellisiä puitteita.
Iloisuus ei toki varmaankaan ole tullut ilman työtä. Esimerkkinä tästä henkisestä työstä on minusta hyvä nostaa esiin Maha Ghosananda ja rauhan kävelyt, joita hän johti läpi Kambodzan sotakenttien, kun "veri virtasi joissa". Tätä tarkoitusta varten käännän tässä myös muutamia kohtia Anna J. Brownin tekstiä Waging Non-Violence blogista. Vietnamin sodan levitessä Kambodzaan Thaimaassa luostarissa elänyt kambodzalainen hyvin koulutettu munkki kuuli kotimaassaan tapahtuvista kauheuksista ja olisi halunnut kiirehtiä kotiin. Hänen opettajansa Dhammadaro kuitenkin totesi, että olisi turha lähteä, ennenkuin aika olisi oikea toiminnalle. Tällä hetkellä Ghosananda hyötyisi enemmän meditoinnista luostarissa, sillä rauha alkaa omasta sydämestä. Hän jäi paikoilleen, kunnes kuuli koko perheensä kuolleen. Punakhmerit tappoivat myös lähes kaikki Kambodzan buddhalaiset munkit ja opettajat, joita tuohon aikaan oli noin 65000. Ghosananda ei menettänyt vain perhettään, vaan lähestulkoon kaikki Kambodzassa tuntemansa ihmiset. Uutisen kuultuaan Ghosananda ei voinut lopettaa itkemistä. Hänen opettajansa kuitenkin piti linjansa:
“Älä itke. Ole läsnä (mindful). Läsnäolo (mindfulness) on kuin tietäisi milloin avata ja milloin sulkea ovesi ja ikkunasi...Et voi lopettaa taisteluja. Sen sijaan, taistele omia impulssejasi vastaan, jotka johtavat kohti surua ja vihaa. Ole läsnä. Lopeta itkeminen ja ole läsnä.“
Ghosananda oli tuossa luostarisssa opiskelemassa meditaatiota yhteensä yhdeksän vuotta ja oli jo ennen tätä muun muassa saanut tohtorintutkinnon buddhalaisuutta tutkien. Kambodzaan Ghosananda saapui vihdoin punakhmerien vielä sotiessa maassa. Hän saapui pakolaisleirille, jossa pian ihmiset hakeutuivat hänen lähelleen etsimään toivoa. Ghosanandan opetus oli yksinkertainen buddhalainen lainaus Metta sutrasta: "Viha ei voi koskaan voittaa vihaa. Vain rakkaus voi voittaa vihan." Ghosananda teki paljon konkreettista uudelleenrakennustyötä, pystytti uudellen temppeleitä ja avusti projekteja, joissa rakennettiin uudelleen Kambodzaa. Sen lisäksi hän käveli. Joka vuosi hän käveli seuraajiensa kanssa läpi Kambodzan pyhiinvaelluksella totuuden ja rauhan puolesta. "Sydämen sodat vievät aina kauemmin viilentyä kuin aseen piippu... meidän on parannettava rakkauden kautta...ja meidän on mentävä hitaasti, yksi askel kerrallaan." Ghosanandan mukaan buddhalaiset opit auttoivat häntä myös näkemään, että nähdessämme vihollisen, näemme itsemme. Niinpä vihollista vastaan taistelemalla ei saavuttaisi mitään, sillä taistelisimme itseämme vastaan. Jotkut Ghosanandan seuraajista menettivät henkensä kävellessään ristitulessa sota-alueilla. Silti Ghosananda jatkoi, myös tavaten punakhmerejä yrittäen rakentaa rauhaa Kambodzaan.
Näin yhtä marssia kuvailivat sitä seuranneet amerikkalaiset:
Eräässä kylässä, jossa oli hiljattain murhattu 30 ihmistä, kylän asukkaat toivottivat marssin tervetulleeksi ja eräs mies sanoi, “Tämä on ensimmäinen kerta, kun uskallamme taas kerääntyä yhteen suurena ryhmänä. Emme vain voineet pysyä poissa. Kaikki ovat täällä. Tori on suljettu, ihmiset ovat jättäneet työnsä tullakseen tapaamaan teitä. Olemme niin kiitollisia, että olette tulleet auttamaan meitä löytämään uudelleen rauhan...Munkkien ja nunnien on johdettava meidät ulos tästä sotkusta, jossa tapamme toisiamme. Jos me vain ajattelemme tappamista ja kostoa, se ei koskaan lopu. Buddhalaisuuden on johdettava meitä."
Vaikka en voi hypätä kovia kokeneen kambodzalaisen kenkiin ja kertoa teille tasan tarkkaan, miten he ovat haamujensa kanssa selvinneet, yksi avain elämässä selviämiseen on varmaankin juuri buddhalaiseen maailmankuvaan kuuluva yhteisöllisyys sekä ajatusmaailma. Kambodzan valtionuskonto on 1300-luvulta punakhmerien valta-aikaa lukuunottamatta ollut Theravāda buddhalaisuus. Kansasta noin 95% on buddhalaisia. Theravāda on yksi suurista buddhalaisuuden muodoista, jonka oppi perustuu palin kielisiin vanhoihin teksteihin (pali canon), jotka kertovat esimerkiksi ensimmäisen Buddhan, Gautaman, keskusteluista ja opetuksista. Myös tähän "vanhojen munkkien oppiin", kuten Theravādan kai voisi kääntää, on otettu vaikutteita muista buddhalaisuuden muodoista sekä eri kulttureista aikojen saatossa. Perusoppeja tässä buddhalaisuuden suuntauksessa on kuitenkin hyvinkin helposti sisäistettävä määrä: neljä.
Ennen kuin annan teille mietittäväksi buddhalaisten avaimen onnellisuuteen, haluan kertoa tarinan siitä, kuinka Gautama legendan mukaan alkoi tiensä Buddhaksi. Tarinan mukaan Gautama oli palatsissa suojeltua ja hulppeaa elämää elävä prinssi, jonka isä oli kuullut jo lapsena ennustuksen: pojasta tulisi joko juhlittu sotilaskuningas tai valaistunut munkki. Niinpä hän piti huolta, että poikaa koulutettiin sodankäynnissä, eikä hän päässyt näkemään normaalia elämää palatsin ympärillä. Eräänä päivänä Gautama kuitenkin matkusti palvelijansa kanssa kärryillä kaupungin läpi, kun hän näki sairaan miehen. "Kenelle noin käy?" Gautama tiedusteli palvelijaltaan. "Kenelle vain meistä, teidän korkeutenne", vastasi palvelija. Gautama jäi miettimään asiaa, kunnes pian seuruetta vastaan tuli vanha mies. Taas Gautama tiedusteli palvelijalta: "Kenelle noin käy?" ja sai saman vastauksen: "Kaikille meistä". Matkan edetessä Gautama ja palvelija kohtasivat vielä tien viereen kuolleen vainajan. Saatuaan kysymykseensä vielä kerran saman vastauksen, Gautama jätti kuninkaallisen elämänsä, nuoren perheensä ja lähti etsimään vastauksia elämän suuriin kysymyksiin eri uskontoja harjoittavilta yhteisöiltä ja yksilöiltä. Parhaimman vastauksen hän löysi lopulta itse istuessaan meditoiden Bodhi puun alla ja valaistuessaan. Buddha kehottikin kaikkia löytämään oman tiensä ja ottamaan uskonnoista tai elämäntavoista omaan elämään ne asiat, jotka olivat järkeviä ja paransivat sitä. Tarina ei kuitenkaan luultavasti pidä paikkaansa ihan tällaisenaan, eikä Gautama ehkä ollut prinssi, vaan ehkäpä demokraattisesti valitun johtajan poika. Joka tapauksessa Buddha opetti, että kaikki muuttuu, mikään ei kestä ikuisesti, sekä Juicenkin sanoin: "ei elämästä selviä hengissä".
Usein länsimaisessa kulttuurissa tuntuu, kuin juoksisimme samaan aikaan kohti kuolemaa ja siltä pakoon. Olen itsekin joskus ajatellut vaikkapa, että enää kaksi päivää ja on viikonloppu tai vielä viikko ja pääsen lomalle. Olen katsonut kellon viisaria: vielä parikymmentä minuuttia ja pääsen kotiin. Toisaalta meikkaamme ja muutamme itsemme mahdollisimman nuoren näköisiksi paeten aikaa ja ikääntymistä. Vitsikkäästi täytämme taas 25 tai 30-vuotta syntymäpäivänämme. Tätä peliä ei voi kuitenkaan voittaa tai pysäyttää. Kaikki aika on arvokasta elämää, joka voi loppua kuin seinään. Emme usein halua kohdata tätä ajatusta ollenkaan tai koemme sen todella ahdistavana. Buddhalaisessa perinteessä elämän katoavaisuus ja itseasiassa kaiken menettäminen on osa elämässä läsnäoloa.
Luin ensimmäisen kerran paljon kerrotun lainauksen Ajahn Chahn teekupista varmaankin Jack Kornfieldin kirjoista, joten lainaan hänen blogipostaustaan sen kertoakseni. Lähde lienee kohtalaisen hyvä, koska Ajahn Chah on Jackiä henkilökohtaisesti opettanut. Tarina menee suunnilleen näin:
Eräänä päivänä Ajahn Chah nosti ylös kauniin kiinalaisen teekupin, “Minulle tämä kuppi on jo rikki. Koska tiedän sen kohtalon, voin nauttia siitä täysillä nyt ja tässä. Ja kun se on mennyttä, se on mennyttä.“ Kun ymmärrämme totuuden epävarmuudesta ja rentoudumme, meistä tulee vapaita.
Joku voisi ajatella, että tämä on kamala tapa katsoa maailmaa ja ensinalkuun se voi siltä tuntuakin. James Baraz kertoi Lontoossa pitämässään päivän workshopissa, kuinka hän oli omistanut osana pitämäänsä kurssia yhden viikon pelkälle tälle katoavaisuuden ajatukselle: hän ajatteli, kuinka hänen vaimonsa ei olisi ikuisesti hänen kanssaan ja kuinka hänen autonsa tai terveytensä menisivät aikanaan. Viikko alkoi tummissa tunnelmissa, mutta lopulta harjoitus kylvi kiitollisuuden siemeniä. Itse olen huomannut osaavani arvostaa hetkiä, tavaroita, kokemuksia, asioita ja ennen muuta ihmisiä elämässäni enemmän, jos ymmärrän kaiken tämän katoavaisuuden ja hetkellisyyden. En pelkää niin paljon menetyksiä tai edes kuolemaa, koska tiedän niiden olevan pakollinen osa elämää. En odota niitä innolla, mutta niistä huolehtiminen ja niihin etukäteen reagoiminen ei myöskään muuta asiantilaa. Jack kirjoittaa: "rikkinäinen kuppi voi auttaa meitä näkemään sen illuusion ohi, että olemme kontrollissa".
Mutta entäpä ne neljä oppia, joita seuraamalla Buddha sanoi onnen löytyvän? Hän nimittäin lupasi, että ei opettaisi niitä meille, jos ei olisi itse onnistunut ja jos ei tietäisi meidänkin voivan onnistua. Noh, neljäänkin oppiin mahtuu melkoinen määrä monimutkaisia asioita. Jotkut oppeja seuraavat sanovatkin, että valaistuminen on parhaimmillaankin hetkittäistä. Kun hetkeksi saavutat valaistumisen, joudut taas pian tekemään sen eteen työtä, sillä elämä on täynnä vastoinkäymisiä ja houkutteita. Lainataan tähän loppuun miehen omina palin kielisissä teksteissä esitettyjä sanoja, ainakin löyhästi englannista suomennettuna:
“Tämä, munkit, on kärsimisen jalo totuus: syntyminen on kärsimystä, ikääntyminen on kärsimystä, sairaus on kärsimystä, kuolema on kärsimystä; liitto sen kanssa, joka on epämiellyttävää on kärsimystä; ero siitä, mikä on miellyttävää on kärsimystä; se ettei saa mitä haluaa on kärsimystä; lyhyesti, kun takerrumme vartaloomme, tuntemuksiin, oletuksiin, henkiseen aktiivisuuteen tai tajunnan virtaan, se on kärsimystä.
Tämä, munkit, on jalo totuus kärsimyksen alkuperästä: tämä himo, joka johtaa uudelleen syntymiseen, seuranaan mielihyvä ja halu, etsii mielihyvää sieltä ja täältä; himoiten aistillista nautintoa, himoiten joksikin tulemista ja himoiten muuttumista.
Tämä, munkit, on jalo totuus kärsimyksen loppumisesta: kun sama himo jälkeä jättämättä haalistuu pois ja loppuu, kun siitä luopuu ja luovuttaa otteensa, vapautuu siitä, ei ole riippuvainen siitä.
Tämä munkit, on jalo totuus tiestä, joka johtaa kärsimyksen loppumiseen: se on jalo kahdeksankertainen polku; tällä tarkoitan oikeaa näkökulmaa, oikeaa aikomusta, oikeaa puhetta, oikeaa toimintaa, oikeaa elinkeinoa, oikeaa yritystä, oikeaa läsnäoloa (mindfulness), oikeaa keskittymistä."
 |
| Munkit matkalla temppelille. Matkassa heillä oli oranssiin kaapuun sointuvat sateenvarjot. |
Lähteinä lainauksille ja Ghosanandan tarinalle olen käyttänyt Anna J. Brownin englanninkielisitä artikkelia Waging Non-Violence nettisivun blogista, Gautaman tarina ulkomuistista monestakin kirjasta ja lähteestä, Jack Kornfieldilta ensimmäisen kerran kuulemani tarinan Ajan Chahn teekupista olen linkittänyt yhteen hänen blogipostauksistaan, viimeinen lainaus käännetty wikipediassa esitetystä englanninkielisestä versiosta neljästä opista, suomennokset sekä mahdolliset virheet ovat omiani.
Tunnisteet: Aasia, Buddha, Hyväntekeväisyys, Kambodza, läsnäolo, Mielipide, mindfulness, Muutos, Siem Reap, Vietnamin sota
